Das Leben ist eine Reise..

..mach Sie erster Klasse.

..die heimwärts führt.

Kohta tulee täyteen jo kaksi vuotta tänne muutosta. Kuten olen blogin alkupuolella kirjoittanut, päätös muuttamisesta oli kaikista vaikein asia. Ei itse muutto. Päätöstä tehtiin useampi kuukausi, ja välillä näytti siltä, ettei lähtöä tulekaan. Vaikka muutos pelotti jollain tapaa, sen tekemättä jättäminen (mahdollisuus siitä) tuntui masentavalta ja pettymykseltä. Sitten kun asiat loksahtivat kohdilleen, pelko muuttui iloksi, odotukseksi ja jännitykseksi.

Muutto sujui näin jälkeen päin ajatellen helposti, kun sitä tekemään saapui lauma miehiä. Olin toki pakanut rakkaimmat ja yksityisemmät asiat itse, mutta kalusteet, kattilat ja taulut pakkasivat muuttomiehet. Olimme onnekkaita, kun muuttomme kuului Miehen työsopimukseen; yksin sen järjestäminen olisi ollut hankalampaa. Muutkin paperiasiat sujuivat helposti, kunhan muistaa muutostaan ilmoittaa lähes joka paikkaan. Kotimaassa se onnistuu onneksi yhdellä lomakkeella useaan paikkaan.

Ikävin asia muutossa oli parin viikon kiertolaisuus. Mies oli jo lähtenyt Saksanmaalle edeltä, samoin muuttokuorma, kotia ei siis enää ollut. Minä vein Koiran Mummolaan ja jäin siivoamaan jälkiä ja sanomaan hyvästejä. Taisin silti olla iloisin hyvästelijöistä, minullahan oli seikkailu edessä, muut jäivät kotiin. Välimatka Saksanmaalle tuntui niin pitkältä. Olen ollut myös se ystävä, joka jää kotiin, kun toinen lähtee maailman toiselle puolelle (ja jää sinne). Muuto ei kosketa vain itseä, vaikka sen ehkä itse niin kokee. Tiedättekö sen pienen hetken matkapäivän aamuna, herätyskellon soidessa, että en haluakaan lähteä, jään mieluummin tähän..?

Kun virallinen lähdön hetki sitten koitti, itkussa oli pitelemistä. Kaikki kuukausien kohkaaminen, pakkaaminen, järjestely, murehdinta, pohdinta ja odotus viimein lakkaa ja konkretisoituu samaan aikaan. Koiran laittaminen lentokoneen ruumaan tuntui kamalalta, olisin mielummin pitänyt sen kainalossani edes jonkinlaisena turvana. Kyynelehdin terminaalissa, kun näin Koiran häkkeineen liukuhihnalla ruumaan. Kyynelehdin koneen noustessa, kun Koti jäi taakse ja Koira istui taatusti kauhuissaan jossain penkkini alla.

Koomamaisessa tilassa saavuin määränpään lentokentälle, etin kuumeisesti Koiraa, joka oli odottamassa omalla "laukkuhihnallaan", kukaan ei osannut kertoa missä. En saanut apua keneltäkään tavarakuormani kanssa, raahasin kahta matkalaukkua ensin automaatille, josta tavarakärryn saa vain panttia vastaan. Sitten nostin yksin keikkuvan lentohäkin kärryihin, joihin se ei sopinut mitenkään, joten minun oli otettava Koira ulos häkistä. Saatuani häkin ja kaikki laukut kyytiin, koitin luovia ylileveää kuljetustani läpi tullin ja ulos sinkoilevan Koiran kanssa. Miksi Saksassa kaikki käytävät ovat niin kapeita??

Pihalle päästyäni kävelin niin pitkälle kuin kuormani kanssa pääsin, päästin Koiran tarpeilleen, ja jaoimme vesipullostani sen mitä oli jäljellä. Tuoksui oudolta, koneet jyrisivät, ihmiset tulevat ja menevät. Onneksi oli lämmin, koska hytisin väsymyksestä. Siinä kiviaidalla istuessani, ja Koiran rauhoittuessa pätkivän uupuneeseen uneen, tuijotin tyhjä katse silmissäni kiviseinää ja mietin, mitä tästä tulee.

Miehen piti tulla hakemaan meitä, puhelut ja viestit menivät ristiin, mikään ei tuntunut toimivan. Miehen auto oli hajonnut keskelle moottoritietä, ja jouduimme molemmat siirtymään omine neuvoinemme autokorjaamolle. Jos Kotimaassa taksiin ei mielellään otetan isompaa koiraa kyytiin, niin koitapa tehdä se Saksanmaalla, missä yli puolet kuskeista ovat koirakammoisia.. Eikä se kirottu häkki edes mahtunut ensimmäiseen taksiin, vaan kaikki piti purkaa vielä kerran ulos.

Viimein löysimme Koiran kanssa Miehen autovuokraamolta, ja yksikkömme oli viimein koossa, ja uusi kotimatka saattoi alkaa. Autossa mieli koheni, maisemat olivat kauniita, ja jännitin ensikohtaamistani PikkuKartanon kanssa, olinhan siihen kuvassa jo aiemmin rakastunut. Ja olihan se oikein laittautunut kauneimmilleen, uusi maali pinnassa ja omenankukat ympärillä. Sisään astuessani tiesin, että tämä oli Hyvä Juttu. Oma sohvakin oli siellä jo odottamassa. Ja sänky.

Koti on siellä, minne sen tekee.

*  *  *

Tämä kirjoitus on Ystävälle, joka juuri ehkä pohtii samaa.